Olipa päivä!

Kuten mainostin viime yönä, niin kaikki sujui hoidoissa erinomaisesti. Sen verran laskimoportin tikkaukset särkivät, että yöllä oli poikettava alakertaan hakemaan särkylääkettä, mutta muuten kaikki sujui kuin rasvattu. Mies kävi torstaina tilaamassa lääkkeen, jonka piti tänään tulla apteekkiin. Mies lähtikin iltapäivällä apteekkireissulle.

Kymmentä vaille neljältä soi puhelin ja farmaseutti ilmoitti, ettei lääke tullutkaan. Sen saisi vasta maanantaina. Lääke kyllä oli lähtenyt Oulusta ja tullut tukkuliikkeen Espoon varastoon, mutta sinne jäänyt. Sanoin tosi ruman sanan. Ettei nyt voinut kukaan ilmoittaa aikaisemmin, ennen kuin tukku lähtee viikonlopun viettoon, sillä lääke on määrä aloittaa sunnuntaina. Eikä tukussakaan kellot soineet: olisivathan nuo voineet lähettää tosi-tosi kalliin lääketilauksen taksillakin, jos eivät vakiokuormaansa saaneet. Mutta ei. Kukaan ei reagoinut.

Mieskin ehti samoihin aikoihin apteekin tiskille ja viipyi siellä aika tarkkaan tunnin asiaa selvittämässä. Farmaseutti oli hermona, proviisori oli selvittämässä asiaa ja olipa apteekkarikin hankittu langan päähän. Oli myös otettu yhteys syöpäklinikalle, josta tuli tiukka ohje: jos ei lääkettä muualta löydy, niin potilas ottakoon taksin ja ajakoon piikinhakuun sunnuntaina Helsinkiin. Lainaamaan sen viiden pistoksen sarjan ensimmäisen piikin, joka pitäisi myöhemmin palauttaa tietenkin klinikalle.

Nyt sitten jännitetään, miten käy, sillä yksi fiksu farmaseutti oli apteekista löytynyt ja huomauttanut, että korvaava, täsmälleen sama lääke on toisen tukun valikoimassa ja he toimittavat tavaraa tarvittaessa myös lauantaina. Minun pitäisi sunnuntaina olla vallan muussa paikassa kuin Syöpäsairaalassa: olen kutsuttu pitämään juhlapuhetta erääseen tilaisuuteen ja siellä myös aion olla.

Arvaatte, että verenpaine nousi, eikä pelkästään minulla. Onneksi kotona oli puikot ja lankaa. Kudoin Fifi-huivini valmiiksi, vaikka mainitusta syystä varmaan johtui ainakin osittain, että loppupäähän tuli runsaasti virheitä. Sitten otin uuden kerän iloisenkirjavaa lankaa, josta rupesin kutomaan sukkaa. Ensimmäinen sukka ei ihan ehtinyt valmiiksi asti, mutta aika pitkälle, terän puoliväliin. Jos saan molemmat valmiiksi, pidän juhlapuheeni uudet sukat jalassa ja iskemätön pipo päässä. Tukka onkin harventunut entisestään, mutta rotanhäntä roikkuu vielä niskassa.

Helsingissä kahteen kertaan

Juu, reissut on taas tehty. Ensin maanantaina kävin labrassa, tiistaina Kirralla, keskiviikkona Syöpäklinikalla. Tänään olen tietysti ollut kotona ja nauttimassa kaksistakin päiväunista. Olin kyllä eilen aika väsynyt sytostaattien jälkeen, mutta luultavasti ensi viikolla vielä väsyneempi, kun edessä on taas valkosolujen kasvatusviikko. 

Tiistaina Kirurgisen sairaalan päiväpolilla rintaani ommeltiin laskimoportti-niminen vehje. Tikit vähän kiristävät ja eilen oli haavassa sen verran turvotusta, ettei porttia päästy vielä kokeilemaan, mutta idea on se, että sitä kautta sytostaatit jatkossa syötetään sisuksiini. Kaikkea sitä keksitäänkin. 

Kaulassa on karmea mustelma ja kai pari tikkiä, alempana yksi mustaksi muuttunut tissi ja sen yläpuolella varsinainen titaanivekotin, tietysti ihon alla. Mustelmia tulee nykyisin joka puolelle eivätkä ne meinaa millään hävitä. Erityisesti tuo kaulan mustelma on mielenkiintoisessa paikassa. Ennen muinoin jotkut peittelivät sitä kohtaa sifonkihuiveilla. Minä varmaan tarvitsen paksun villahuivin... 

Keskiviikkopäivää ja tiputuksessa makaamista piristi ystäväni Liisa, joka tuli tervehtimään potilasta sairaalaan. Juttuahan meillä riitti lähes kahdeksi tunniksi ja siinä sitten kolmen lajin myrkyt valua hupsahtivat nopeasti.

Olo on ollut tänään vallan loistava, tuota pientä väsymystä jos ei ota huomioon. Eilen tosin kuvotti sen verran, että otin illalla kokeeksi yhden pahoinvointipillerin ja nukuinkin sitten kuin pieni joulupossu lähes aamuun asti. 

Kiitokset jälleen kerran kaikille kauniista sanoista ja toivotuksista. Ne kantavat ja antavat ihmeesti voimia. - Kirjoittaisin mielelläni muustakin kuin tästä sairaudesta, mutta kun ei oikein mitään muuta tällä hetkellä maailmaani mahdu. Kestäkää, ystävät! 

Jopa aika kuluu nopeasti

Aika kuluu ja edessä on jo seuraava hoitoviikko. Erityisesti tuntuu siltä kuin tämä viikonloppu olisi ollut yhdessä hujauksessa ohi.

Kudoin sentään pitkän pätkän kaulahuivia, jonka väritys on sama kuin tuossa roosa - harmaahuivissa. Roosarusettinen myssy on viime vuoden rosanauha-lankaa ja harmaa osuus Novitan Pikkusiskoa. Kaksi muuta on Noro-langasta. Sini-vihreään pipoon kuuluu myös erillinen panta. Ainakin pari on vielä tarkoitus väsätä, että on vaihtelun varaa ja eri keleille sopivat. Tähän asti olenkin selvinnyt melkein ilman minkäänlaisia myssyjä.

Aloitamme huomisen päivän labrakäynnillä, jonka jälkeen menemme jonnekin aamupalalle ja sitten vähän, ihan vaan vähän,  pipolankaostoksille. Ehkä myös tohvelikauppaan, kuten taisin jo viimeksi suunnitella.

Tytär osti minulle kaksi ohutta kaupanpipoa, joista toinen osoittautui liian pieneksi eli joudun vähän muokkaamaan sitä. Molemmat ovat kai ohutta puuvillaa tai modalia, joten voivat sinänsä olla käypäisiä villamyssyn alla.

Tukka on lähes kokonaan kadonnut. Äkkiä se sitten lähtikin. Niskassa on enää ohut rotanhäntä ja lyhyttä hapsua muualla. Joka nykäyksellä tai harjauksella lähtee tukku hiuksia eli joka paikassa pitkin taloa on nyt irtokarvaa. Suurimmat tukut nyhdin jo toissa-aamuna ja tallensin pieneen aaltopahvirasiaan muistoksi tummista hiuksistani, joissa ei ollut juuri nimeksikään harmaata. Voin ehkä myöhemmin verrata tulevaa ja entistä keskenään. Nyt nämä loput ovat lähinnä hiirenvärisiä, mikä tietysti mallaa hyvin harvan kampauksen kanssa.

Huomenna ehkä lähtevät loputkin karvat, sillä suunnittelen saunailtaa. Tiistaiaamuna aikaisin on lähtö pikkuiseen toimenpiteeseen ja ohje oli, että pitää peseytyä huolellisesti ja tukka myös edellisenä iltana, niin miksipä en sitten saunoisi samalla. Varovasti tosin eikä liian kuumassa.  Seuraavaksi yöksi pääsen kai kotiin ja keskiviikkoaamuna sitten takaisin Helsinkiin ja sytostaatteihin. Senkin pitäisi mennä päivässä, ellei satu ylläri-pylläreitä. Toivottavasti olen edelleen yhtä onnekas ja kivuton kuin edellisen reissun jälkeen. Vaikka eihän sitä tiedä, onneksi, mitä on edessä. Lääkäri varoitteli googlettamasta liikaa, mutta yhden potilasoppaan luin tänään. Hyvä, etten kaikkea käsitänyt ja sen minkä käsitin, päätin aktiivisesti unohtaa. Päivä kerrallaan mennään.

Säteilevä viikko

Olen säteillyt tällä viikolla. Kävin sydänkuvauksessa, jossa apuaineena oli jotain radioaktiivista, sellaista joka säilytettiin visusti pienessä lyijykammiossa ennen kuin ruiskutettiin minuun. Varoitus kuului: ei lähelle raskaana olevia, joita tosin ei lähipiirissä olekaan. Seuraavat toimenpiteet ovat ensi viikolla eli silloin hoidot jatkuvat. Toivottavasti kaikki menee hyvin kumpanakin päivänä. Ensin on päiväseltään reissu Kirralle, sitten sytostaatteihin, mutta välillä on tultava yöksi kotiin, jos siis kaikki menee kuten on suunniteltu.

Ja ensin on vaihteeksi taas labrat. Sen jälkeen aiomme mennä aamupäiväkahville ja vähän lankaostoksille meidän ihanaan Lentävään lapaseen. Aamutohvelitkin pitäisi saada. Ainot ja Reinot ovat kotona, mutta ne ovat liian kuumat ja hankalat sairaalareissuille ja turhan painavatkin sairaalakassiin pakattavaksi.

Olo on ollut valtavan hyvä. Ei ole edes väsyttänyt, paitsi joskus jalat vähän vippaavat, kuten tänään kun kävin asialla terveyskeskuksessa. Ja mustelmia on pitkin kroppaa, tukkaakin lähtee harjallinen joka kerran, kun vähän päätä pyyhkäisen. Mies muistutti, että talossa on kyllä leikkuri, jolla hän voi tarvittaessa vetää päälaen sileäksi. Joo, ei nyt ihan tällä viikolla vielä.

Naamakirjan Kalevala koru-kaupoilta löysin tämän ihastuttavan pikkulinnun, jonka nimi on Satasulka. Tämä on  kai ollut jonkun kotiseutujärjestön tirppana. En tajunnutkaan symbolista yhteyttä ennen kuin vasta ostoksen tehtyäni. Satasulka, kuin minä nyt... sulat lähtevät.  Tällä on joka tapauksessa mukava kiinnittää pipoja ja pantoja ja huiveja, vaikkei nyt sentään päälakeen. Sekin varmaan on yksi ongelma, kun en ole oikein koskaan osannut pitää päähuiveja enkä hattuja.

Pipotehtaassa on syntynyt kolme erilaista myssyä. Viimeisen pariksi rupesin kutomaan vanhan kunnon Fifi-huivin ohjeella kaulaliinaa. Otan niistä kerralla kuvan, mutta vasta kun koko pipokasa on valmis. Vielä pitäisi saada paria voimaväriä. Ajattelin punaista ja keltaista myssyä. Vihreänkirjava pipo on jo valmiina.

Huomenna ystävä tulee päiväkahville maistelemaan omenapiirakkaa, jonka ohjeen löysin täältä jostain, alkuperäislähde on Kotivinkki. Hyvä ohje, jossa nesteenä käytin piimää ja jauhoina spelttiä. Lankomies kävi tuomassa meille valtavasta omenatarhastaan pienen pussillisen omppuja: toista lajia kolme kappaletta, toista peräti viisi. Ei silti, tein tarvittavan määrän omenahilloa jo aikaisemmin tyttären antamista Valkeista kuulaista ja oman pihan Rautatieomenapuun antimista.

Tukka pois ja linnaan!

Nyt kai se tukanlähtö sitten alkoi, juuri niin kuin potilasohjeissa mainittiinkin. Olin päiväsaunassa ja tukanpesun päätteeksi kampa oli täynnä tummia suortuvia. Olin niin ylpeä siitä, ettei tukkakaan ole pahasti harmaantunut - paitsi ihan viime aikoina - ja nyt sitten pääsen nauttimaan kaljusta päästä. Onneksi hiukset eivät kai sentään irtoa päästä kerralla kuin karvalakki, mutta ei tämä erikoisen kivalta tunnu.

Villiviinin uusi look on kai sitten tämmöinen. Isännän kanssa meillä on samanlainen kampaus.

Tekisi mieli kirjoittaa...

Purkaisin mielelläni yhtä mielipahaa täällä, mutten taida sittenkään voida. Asia liippaa liian läheltä ehkä itseäni ja varsinkin, jos vaikka kuinkakin läheisiä lukijoita sattuu tänne osumaan. Pahoitin kuitenkin mieleni niin etten ole oikein siitä vieläkään toipunut eikä auta, vaikka miten selvitän asiaa päässäni itselleni: eihän se mitään, sehän on vaan tavaraa, mitäs siitä... Mies onneksi oli kanssani samalla kannalla ja tuki.

Kuva kasvilavan mustista pavuista on vanha: pavut ovat menneet kai parempiin suihin. Lykkäsin tänään potku-peten kyydissä kaksi kannullista vettä kasvihuoneelle ja tullessani toin saaliina 3-4 kesäkurpitsaa ja parisenkymmentä pientä, punaista tomaattia. Keräsin pihasta myös puolisen litraa Uuden Seelannin pinaattia, joista sai kivan pikkulisäkkeen iltaruoalle. Mies istui terassilla varmuuden vuoksi vahtimassa, etten kupsahda kasvimaalle. Ja oli mulla Peten lisäksi kyynärkeppikin varoiksi mukana ja hyvään tarpeeseen olikin. Nelipyöräistä Peteä näet ei saa lykättyä ihan kasvimaan puolelle.

Muuten päivä meni käsitöillä: rupesin jo aamulla kutomaan Noro-langasta itselleni myssyä, tai baretti siitä kai tulee siis siltä varalta, että löydän jonain aamuna hiukset tyynyltä tai muuta sellaista. Lanka on väritykseltään rumaa ja sikäli pettymys, vaikkei keskeneräistä työtä tietysti vielä pidä arvostellakaan. Itsehän tuon valitsin, kun ajattelin haluavani maailman hienoimman (ja kalleimman) pipon. Missään muussa tilanteessa en varmaan olisi niin kallista lankaa raaskinut ostaakaan. Itse asiassa ostin kaksi eri väristä lankakerää ja toisesta ehkä teen pannan, jonka voisi pingottaa myssyn päälle antamaan vähän struktuuria kapineelle.

Jalkoja turvottaa ja sen lisäksi suonta on ruvennut vetämään käsissä. Tämä kramppaus on ilmaantunut sairauden myötä: täytyy muistaa puhua sairaalassa siitä. Ajattelin, että kutominen rentouttaisi sormia, muttei se ihan niin mennyt. Niin tai näin, terassilla oli kiva istua päiväkahvilla. Mikäs, kun lämmintä taisi olla parisenkymmentä astetta ja aurinko paistoi melkein liiankin kuumasti päähän.

Hyvää yötä!

Ohjelmoitu mummu

Almanakka täyttyy kiivasta vauhtia: labra, labra, kolme Helsingin luultavasti päiväreissua erilaisissa toimenpiteissä ja kaikki tämä parin viikon sisällä. Onneksi toisen ja kolmannen labran sai yhdistettyä keskenään. Näet muuten olisin rampannut kokeissa kahtena peräkkäisenä päivänä ensi viikolla. Urakka alkaa huomenaamulla ja päätimme käväistä sen jälkeen jossain nauttimassa aamupäiväkahvit.

Ei voi valittaa, kun näin hyvää huolta pidetään. Yksi tulevista toimenpiteistä vaatii noutajaa (siis sairaalasta --) ja vahtia yöksi kotiin. Siitä tulee varmaan rankka viikko, sillä jo seuraavana aamuna pitää päästä aikaisin sädehoitoklinikalle.

Noutajasta tulikin mieleen vanha uskomus, että palokärki tietää kuolemaa. Komeasti kirkuva palokärki on nyt asettunut lähimetsikköömme ja ilmoittautunut muutamana päivänä. Tätä ei ole tapahtunut moneen vuoteen enkä tosiaankaan ota uskoakseni tähän ennusmerkkiin. Valitettavasti se naputteli niin tiiviisti vasten männynlaitaa, vaikka olikin lähellä, ettei siitä olisi saanut kuvaa. Ei vaikka olisi ollut kamerakin paikalla.

Tämä mummu on ahkeroinut muutenkin eli sain vihdoin viimeisetkin luumut illalla perattua ja keitettyä hilloksi. Nyt on mistä ottaa, mutta kieltämättä jalkoja vähän turvottaa ja taitaa unikin tulla pyytämättä. Ajattelin viedä purkin, pari hilloa myös vaarille tuliaisiksi, kun käväisemme perjantaina morjenstamassa ennen hänen lähtöään Kaunialaan. Luumuhillo aamupuuron päällä maistuu varmaan vaarillekin.

Muuten olo on edelleen hyvä, mutta iltapäivänokoset maistuivat tänäänkin. Nukahdin heti kirjaston sohvaan, kun mies kolautti oven perässään kiinni ja lähti harrastuksiinsa. Unien jälkeen olikin taas uudet voimat luumuhommiin.

Possua padassa

Kuten sairaalassakin sanottiin, pitää kotona elää normaalia arkea. Kun eilen keitin luumuhilloa, piti projektia jatkaa tänään, mutta siihen eivät voimat sitten riittäneetkään. Mies toi kuitenkin ison kimpaleen possunlihaa, etuselkää taisi olla ja se on nyt hellalla muhimassa. Possua isoina paloina luineen päivineen, 4-5 sipulia, kokonainen valkosipuli, törpöllinen yrttimaustettua tomaattimurskaa, viherpippuria, suolaa, pari lusikallista luumusosetta, 4-5 chilipalkoa, vettä ja hetken päästä vielä kyytiin paprikaa suikaleina ja muutama vahva makkara viipaleina. Kyllä sillä 2-3 päivää pärjätään. Mummonmuusin lisäksi.

Possun liemi ainakin maistuu hyvältä, mutta toivottavasti lihakimpaleet ehtivät kypsyä vielä täksi illaksi.

Jalat ovat tänään vähän huterat, joten raput on kavuttava varovasti. Muutama turvakahva hankitaan eri puolille taloa, ainakin yläkerran rappusiin ja valaistusta kohennetaan. Kun minulla nyt on menossa valkosolujen kasvatuspäivät, niin ilmeisesti ne tässä väsyttävät. Tai sitten tauti muuten vaan. Tokihan ne pienet valkosiipiset ukkelit  ovat urakoimassa, ne jotka hakkaavat päähän niitä mustia ukkoja tuolla mahassani. Samalla ehkä joku tervekin solu saa kyytiä. Parin tunnin päiväunet tekivät oikein hyvää.

Lääke on kamalan kallista, mutta uusi kela-kortti tuli jo tänään: 100 % korvattavuus. Siinä itku pääsi.

Pikaraporttia

Hei kaikki ja kiitos myötäelämisestä. Kotona ollaan taas eikä juuri mukavampaa tunnetta voi ollakaan. Luottavaisesti tässä katsotaan tulevaisuuteen, tuo se sitten mitä tuokaan, niin olen kaikin puolin turvallisissa käsissä.

Kotiuduin eilen Sädehoitoklinikalta. Takana on siis yhteensä lähes kolme viikkoa sairaala-aikaa ja ensimmäiset sytostaattihoidot. Kolmen viikon päästä jatkuu, mutta sitä ennen on labraa sun muuta. Tukka on vielä päässä ja olo aika hyvä, mutta jalat toimivat vähän huterasti. Onneksi sain terkkarista hyvät apuvälineet ja näillä eväillä nyt taaperrellaan. Taudin tarkkaa nimeä en nyt satu muistamaan, kun kaikki on vähän hurlumheitä päässä, mutta lymfoomasta eli imusolmuksesyövästä on kyse ja se pitää majaansa mahassani. Jos ei jo ole ruvennut hajoamaan tai vaihtanut paikkaa... Kipuja ei ole, vähän väsyttäää, mutta onhan nyt muutenkin jo korkea aika kömpiä sänkyyn.

Kuten jo naamakirjaan kirjoitin, en olisi ikinä uskonut, miten hyvältä tuntui pestä omassa päässä olevia hiuksia.